Myrkynkylän kesäurheilutoiminnan "keskuksina" olivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ajalle yleiseen tapaan nuorisoseuratalojen piha-alueet sekä maantiet ja aseman seutu. Karijoen Tapparan perustaminen 28.8.1932 loi tärkeän urheilukanavan myös myrkkyläisille. Perustavassa kokouksessa oli mukana 21 henkilöä, joista Eino Komsi oli ainoa myrkkyläinen. Karijoen kirkonkylän urheilukentän valmistuttua 1935 nousi Myrkyssäkin esille ajatus omasta kentästä. Siinä vaiheessa ei päästy puheita pitemmälle ja sota siirsi aktiivisemman suunnittelun aina vuoteen 1946, jolloin aihe otettiin esiin Karijoen Tapparan Myrkynkylän alaosastossa. Hanke alkoi edistyä 1950-luvun alussa ja helmikuussa 1951 kunnan edustajat ostivat Rosenbergin tilasta Niilo ja Fanni Hautaniemeltä hehtaarin suuruisen maa-alueen urheilukenttää varten. Rakennustyöt alkoivat puun-taimiston raivauksilla kesällä 1954; vuotta myöhemmin alue salaojitettiin ja tasoitettiin. Viimeksi mainittu työ viimeisteltiin 1956, jolloin ajettiin savi keskikentälle ja pohjustettiin 250 metrin mittainen juoksurata. Vuosina 1957-1958 viimeisteltiin juoksuradan pintakerrokset ja muut suorituspaikat sekä rakennettiin pukuhuone- ja ravintolarakennukset.

Myrkyn kentällä oli jo vuosina 1956-1957 runsaasti harjoitus ja kilpailutoimintaa, mutta viralliset vihkiäiset pidettiin vasta 17. elokuuta 1958. Pääkilpailuna oli keihäs, missä Myrkyn oma maa-otteluedustaja Mikko Paananen sai vastaansa maan parhaimmistoon myös kuuluvat Niilo Sillan-pään ja Antti Seppälän. Kaikki kolme heittivät 70 metrin tuntu-maan vieraiden ottaessa kaksi ensimmäistä sijaa ennen kohteliasta isäntää. Moukarissa nähtiin jurvalainen maaotteluheittäjä Aarre Nostaja, joka vetäisi 53 metrin tuloksen. Kansallisia kilpailuja käytiin myös seuraavina vuosina, jolloin keihäässä esiintyi tuleva olympia-voittaja, Teuvan Rivakan Pauli Nevala. Hän ja Äänekosken maa-ilmanennätysmies Jorma Kinnunen harjoittelivat 1960-luvulla monta kertaa Myrkyn kentällä sen jälkeen, kun Mikko Paanasesta tuli lajin päävalmentaja vuonna 1961. Paananen ja myöhemmin yli 60 metriä kiekkoa heittänyt Tapparan Jouko Mäenpää ohjasivat myrkkyläisiä poikia yleisurheilun pariin 1960-luvun taitteessa, jolloin osanotto poikalajeihin oli erittäin aktiivista. Myrkyn kentän kilpailutoimintakin säilyi melko vireänä koko 1960-luvun, jonka jälkeen kenttä hiljeni saavuttaen jatkossa vain aika ajoin entistä ilmettään. Urheilualue on kuitenkin pidetty asiallisessa kunnossa ja se on toiminut myös kylän jalkapallokeskuksena sekä ajoittain myös pesä-pallokenttänä.

Onnellinen voittaja Myrkyn Potissa kesällä 1995. Kuva Jouko Kortesharju

Ennen urheilukentän valmistumista ja vielä sen jälkeenkin oli rautatien tuntumassa sijaitsevassa Pikku-Myrkyssä omia maininnan arvoisia urheilualueita. Rautatieaseman seutu - johon on vuosisadan lopulla valmistunut mittava vapaa-aikakeskus - palveli sodan jälkeen jonkin aikaa koko kylän pesäpallokeskuksena ja 1950-luvun lopulla siinä harrastettiin hetkeksi suuren suosion saavuttanutta jalkapalloa. VAPOn mittavien puupinojen tasaiseksi muovaama aseman ja ratavartijan asunnon välinen rautatien pohjoispuolinen alue muodosti talvisin hyvän pohjan jääurheilulle, joka saikin muutamaksi vuodeksi sijaa aina harrastetun kilpahiihdon ohella. Myrkyn ja kilpa- ja harjoitus-ladut ovat pääsääntöisesti kulkeneet koulun pihalta tai nuoriso-seuratalojen mäeltä Pikku-Myrkyn kautta Järvimäelle ja sieltä takaisin läpi Pikku-Myrkyn. Pienimuotoisten hyppyrimäkien rakentaminen oli tavallista erityisesti 1960-luvun taitteessa, jolloin joenrantaan lähes vasta-päätä kesäisin suosittua uimarantaa valmistui yli 10 metrin hypyt mahdollistava mäki, jonka käyttö rajoittui kuitenkin vain kevättalveen 1961 yhden pahan loukkaantumisen hillitessä hyppyintoa. Vain muutaman sadan metrin päässä Myrkyn urheilukentästä oli erityisesti vuosina 1957-1965 pikkumyrkkyläisten käytössä Toivo Järvisen maalle rautatien tuntumaan, sen eteläpuolelle raivattu pieni urheilukenttä. Alueen tasaisuuden ja puuttomuuden takia siitä saatiin nopeasti kelvollinen harjoituskenttä, mihin kuului 50 metrin juoksurata sekä kaikki muut yleisurheilun suorituspaikat moukarikehää lukuunottamatta. 1950-luvun lopun jalkapalloinnostuksen aikana tämä alue oli lajin keskus koko kylässä ja käytössä olivat myös kylän ensimmäiset maaliverkot. Tämän varsin kimmoisan ruohokentän parhaista tuloksista, jotka kaikki kirjattiin alle 18-vuo-tiaille urheilijoille, mainittakoon Lauri Järvisen pituus-, kolmiloikka ja seivästulokset 624, 13,35 ja 330.

Suureksi osaksi talkootyönä valmistuneen vapaa-aikakeskuksen valmistuminen entisen aseman seudulle 1990-luvun taitteessa loi Myrkkyyn ja samalla erityisesti Pikku-Myrkkyyn sangen ajanmukaisen urheilualuekokonaisuuden. Siihen kuuluu suuren suosion saavuttaneen ratsastuksen kenttä, jonka vuotuisena pää-kilpailuna on Myrkyn Potti, tennisalueet sekä maauimala. Myrkyn Potti käynnistyi 1992, jolloin ratsukoita saapui jopa Helsingin seudulta saakka ja kaikkiaan kirjattiin pari sataa lähtöä. Ratsastusseura Myrkyn Yksityis-ratsastajat r.y. aloitti toimintansa seuraavan vuoden alussa. Karijoelle menevän tien sillan läheinen joen eteläranta palveli tärkeimpänä uimapaikkana aina 1960-luvun lopulle saakka, jonka jälkeen kylässä ei pitkään aikaan ollut kunnollista uintimahdollisuutta. Toinen mainittava uima-paikka on syntynyt Isonmäen tuntumaan soramonttuun. Itse mäellä oli 1970- ja 1980-luvuilla parhaimmillaan suhteellisen ahkerassa käytössä ollut pururata. Lyhyt pururata on myöhemmin tehty myös Pikku-Myrkkyyn lähelle vapaa-ajan keskusta. Suomalainen nuorisoseuran-talo palveli vielä 1960-luvulla suosittujen sisähyppyjen kilpailu-paikkana, mutta jatkossa talon käyttö urheilutarkoituksiin on lähes loppunut.


YLEISURHEILUSSA ARVOKISAKÄVIJÖITÄ

Yleisurheilu on ollut vuonna 1932 perustetussa Karijoen Tapparassa aina menestyksekkäin urheilu-muoto ja sama koskee myös Myrkynkylää, joka on kasvannut väkilukuunsa nähden huomattavan monta kansallisella ja joskus kansainväliselläkin tasolla menestynyttä urheilijaa.

Juoksulajit

Tapparan toiminnan alkuvaiheessa kuuluivat myrkkyläiset pika-juoksijat Åke Roos ja Åke Rintala seuran parhaimmistoon molempien kellottaessa 1940-luvun alku-puoliskolla ja osittain jo 1930-lu-vun lopulla Tapparan vuositilastojen kärkituloksia 100 ja 200 metrillä. Myöhemmin lento-onnettomuudessa Vaasassa menestynyt Roos menestyi erinomaisesti myös jatkosodan pitkän asemasotavaiheen aikaisessa valtakunnallisessa rintamaurheilussa. Pikajuoksuperinnettä jatkoi 1950-luvun alussa Jaakko Rinne sekä myös Viitasaarelta Myrkkyyn muuttanut moniottelija Mikko Paananen, jonka päälajiksi vakiintui pian keihäs. Roos ja Paananen kellottivat säännöllisesti alle 12 sekunnin aikoja, samoin juniorit Lauri Järvinen ja Raimo Pihlaja 1960-luvun alussa. 11,0 sekunnin vauhtiin ensimmäinen myrkkyläinen ehti 1970-luvulla, jolloin Ilpo Paananen kuului Tapparan kaksi 4x100 metrin SM-viestipronssia saavuttaneeseen joukkueeseen juosten 200 metriäkin 22,7.

Myrkkyläinen Esa Viitasalo edusti Suomea yleisurheilun MM-kisoissa 1983 ja voitti monta kertaa kolmiloikan Kalevan kisoissa.

Seuraavalla vuosikymmenellä 11,0 pinkoi myös Esa Viitasalo, jonka paras aika 200 metrillä on 22,72. Hänen päälajinsa oli kolmiloikka, Ilpo Paanasella puolestaan 10-ottelu. Viimeksi mainittu kuului vuosina 1975 ja 1978 Tapparan miesten 4x100 metrin viestijoukkueeseen, joka ylti tuolloin kaksi kertaa SM-pronssille ja kellotti ennätyksekseen 41,7. Vuosina 1976 ja 1977 joukkue oli SM-pikaviestin neljäs. 400 metrin ratakierroksella ovat myrkkyläisistä kellottaneet Tapparan vuositilastojen kärkituloksia Åke Roos 1930-luvun lopulla ja Unto Tasanko parikymmentä vuotta myöhemmin sekä 1970- luvulla 50,7 juossut Ilpo Paananen. Unto Tasanko oli parhaimmillaan kahdella ratakierroksella kirjaten 1962 ennätyksekseen 2.02,4, joka jäi vain pari sekuntia Tapparan ennätyksestä. Tasanko juoksi vuotta aikaisemmin 1500 metriäkin 4.08,3 virallisen seura-ennätyksen ollessa vain kolme kymmenystä parempi. Tasanko oli molemmilla matkoilla Tapparan ykkönen vuosina 1959-1962. Matti Ojala puolestaan teki 1950- luvun puolivälissä kolmena vuonna peräkkäin Tapparan nopeimman 1500 metrin ajan, parhaimmillaan 4,25. Raimo Lehtosen k sän 1962 110 metrin aitojen tulos 16,  säilyi seuraennätyksenä 1970-l vulle, jolloin Ilpo Paananen aitoi 15,0. Esa Viitasalolle kirjattiin myöhemmin sähköaika 15,22.

Myrkkyläisen naisyleisurheilun parhaat juoksusaavutukset on kirjattu 800 metrillä, millä Mona-Lisa Tasanko kuului ikäluokkansa valtakunnalliseen parhaimmistoon vuosina 1978 ja 1979, jolloin hän juoksi A-tyttöjen SM-kisoissa kuudennen ja seitsemännen sijan kellottaen 2.21,4 ja 2.17,6. Edellisenä vuonna Tasanko juoksi parhaimmillaan 2.16,81, jälkimmäisenä virallisesti 2.16,9 ja vahvistamattomana tuloksena 2.16,0. Ratakierroksen parhaaksi jäi 1979 juostu 60,1. Myrkkyläisistä naisjuoksijoista on Tiina Koskiaho (os. Paananen) kilpaillut pitkillä matkoilla SM-tasollakin. Hänen puolisonsa Jukka Koskiaho oli 1990-luvul-la hyvää kansallista tasoa 800 ja 1500 metrillä.

Hyppylajit

Karijoen Tapparan myrkkyläiset urheilijat ovat näkyneet valtakunnallisella tasolla juoksuja paremmin hypyissä, missä kaksi kylän kasvattia on edennyt miesten maaottelutehtäviin ja toinen heistä yleisurheilun MM-kisoihinkin. Pikku-Myrkyssä 1931 syntynyt ja siellä 20 vuotta asunut Eino Simelius oli jo juniorivuosinaan Karijoen miesten parhaimmistoa sekä kiekonheitossa että korkeus-ja pituushypyssä. Hän muutti pääkaupunkiseudulle 1951 ja edusti siitä lähtien Helsingin Kisa-Tovereita. Vuosina 1953-1954 Simelius oli kaksi kertaa peräkkäin pronssilla Kalevan kisojen kiekossa heittäen parhaimmillaan 47,40. Jatkossa hän siirtyi lähes kokonaan korkeushyppyyn, joka sopi 187-senttiselle, mutta alle 80-kiloi-selle urheilijalle kiekkoa paremmin. Kesällä 1955 ylittyi 194, seuraavana vuonna jo kaksi metriä ja 1957 peräti 205, joka oli sen vuoden maailmantilastossa 18:s vain sentin päässä 10. sijasta ja samalla Suomen ennätyksestä. Simelius oli jo edellisvuonna voittanut Kalevan kisojen korkeushypyn. Tässä lajissa hän oli lisäksi kaksi kertaa hopealla ja kerran pronssilla. Kesällä 1962 Simelius paransi ennätyksensä 206:een harjoiteluaan kesälomallaan useita viikkoa Myrkyn urheilukentällä. Kiekkokin lensi tuolloin vielä 46,06, jota paremmin hän oli heittänyt edellisen kerran kahdeksan vuotta aikaisemmin. Pikku-Myrkyn Simeliuksen monilapsisessa perheessä urheilu oli varsin keskeinen harrastus ja muutkin veljekset olivat lahjakkaita erityisesti heittolajeihin, mutta kilpaurheilu jäi poikavuosiin.

Muista myrkkyläisistä korkeushyppääjistä mainittakoon Matti Komsi, joka oli 1960-luvun taitteessa neljänä vuonna peräkkäin Tapparan paras ylittäen 180. Eino Komsi ponnisti jo 1937 179, mikä säilyi yli 10 vuotta Tapparan ennätyksenä. Mikko Paananen ylitti 1950-luvun puolivälin ottelukaudellaan 178 ja oli kaksi kertaa seuran vuositilaston kärjessä. Kolmiloikkaaja Esa Viitasalo oli hyvä myös korkeushypyssä ylittäen 1980-luvulla 195 kymmenottelija Ilpo Paanasen selvitettyä edellisellä vuosikymmenellä 193. Myrkkyläiset naisurheilijat ovat näkyneet kansallisella ja piirikunnallisellakin tasolla huomattavasti vähemmän kuin miehet. Korkeushyppääjä Leena Komsi (Niemelä) oli kuitenkin 1950-lu-vun puolivälissä ikäluokkansa kotimaasta parhaimmistoa ja hyvää naistenkin tasoa ylitettyään 147 vuonna 1956. Tulos oli Suomen naisten vuositilastossa kahdeksantena vain seitsemän sentin päässä kärkisijasta ja se olisi riittänyt sinä kesänä pronssille naisten SM-kisoissa. Omassa tyttöjen ikäluokassaan Komsi oli vuositilaston kakkonen sentin päässä maan parhaasta tuloksesta.

Pikku-Myrkystä kotoisin ollut Eino Simelius voitti korkeushypyn  Kalevan kisoissa ja oli niissä mitalilla myös kiekonheitossa.

Koko uransa ajan Tapparan väreissä kilpaillut, 1960 syntynyt Esa Viitasalo on ainoa myrkkyläinen, joka on ennen vuotta 2000 edustanut Suomea yleisurheilun maailmanmestaruuskisoissa. Tämä tapahtui Helsingissä 1983, jolloin hän loikki karsinnassa 16,03, mikä ei riittänyt jatkoon. Tulos oli Esalle pettymys, sillä hän oli venyttänyt vähän aikaisemmin Karijoen keskuskentällä 16,52 ja Kalevan kisojen myötätuulessa jopa 16,74. Viitasalon lopullinen ennätys 16,62 syntyi 1988 Hämeenlinnassa, missä hän voitti neljännen Kalevan kisojen mestaruutensa. Vuosina 1983-1988 Viitasalo edusti Suomea 12:ssa miesten maaottelussa. 1984 hän loikki pronssia sotilaiden MM-kisoissa ja vuotta aikaisemmin kirjattiin kolmas sija Eurooppa -cupin B-finaalissa. Viitasalo kuului ikäluokkansa valtakunnalliseen parhaimmistoon 12-vuotiaasta lähtien ja hän oli 1982 mukana 19-v otiaiden EM-kisoissa Puolass . Hänen uransa olisi saattanut nousta kansainväli estikin merkittäväksi ilman toistuvia vammoja. Kolmiloikka on  muutenkin ollut vahva myrkkyläislaji, sillä vuosina 1953-1965 Tapparan tilastoykkönen oli aina tästä  rautatien varren kylästä.

Seitsemän  kertaa seuran ykköseksi yltänyt MikkoPaananen loikki parhaimmillaan 13,95 sekä vuosien 1963-1965 kärkitulosten tekijä Lauri Järvinen juniorina 13,94. Jaakko Rinne oli Tapparan ykkönen kaksi kertaa 1950-luvulla ja Matti Komsi kerran vuonna 1962 alussa molempien hypättyä 13 metrin tuntumaan. Pituushypyssä Åke Rintala oli ensimmäinen myrkkyläinen, joka nousi Tapparan vuositilaston kärkeen. Tämä tapahtui 1945, jolloin hänelle mitattiin 601. Vuosina 1953-1965 Tapparan paras pituushyppääjä oli yhtä kesää lukuunottamatta aina myrkkyläinen. Kuutena vuonna ykkössijan ottanut Mikko Paananen venytti 1956 seuraennätykseksi 679, joka säilyi toistakymmentä vuotta. Raimo Lehtonen hyppäsi 1960-luvun alussa kaksi kertaa Tapparan ykköseksi kirjaten 1962 tuloksen 637. Seuraavina vuosina kärkipaikkaa piti Lauri Järvinen, jonka tulos 652 syntyi 19-vuotiaana. Myrkkyläinen Aatos Hauta-niemi hallitsi Tapparan seiväshyppyä vuosina 1946-1952 hypäten ennätyksekseen 330. Seuraennätys oli silloin 362, jonka Aarno Tolonen ylitti jo 1938. Hautaniemen jälkeen Tapparan paras seiväsmies oli koko 1950-luvun loppujakson Mikko Paananen, jonka ennätykseksi jäi 345. Raimo Lehtonen ja Lauri Järvinen olivat Tapparan tilastokärjessä 1960-luvun alussa hypättyään 320 ja 340. Vasta lasikuituseipäiden aikakaudella Tolosen seuraennätys vihdoin ylitettiin. Myrkkyläinen kymmenottelija Ilpo Paananen hyppäsi ennätyssarjassaan 1978 seivästäkin 381.

Heittolajit

Myrkkyläisten vahvaksi heittolajiksi muodostui Mikko Paanasen (s. 1930) kylään muuton jälkeen keihäs, jossa myös hänen poikansa jatkoivat perinnettä ja saavuttivat valtakunnallisestikin erinomaisia tuloksia. Tapparan keihästulokset pysyivät niin Myrkyssä kuin muuallakin Karijoella varsin vaatimattomina aina vuoteen 1954 saakka, jolloin Mikko Paananen heitti 68,76. Kuusi vuotta myöhemmin mitattiin Oulussa 79,22 ja seuraavana vuonna vielä 77,13. Edellinen tulos oli vuoden maailmantilastossa 13:s ja Suomessa kesän paras sekä siihen mennessä kaikkien aikojen neljäs. 10 miesten maaottelua käynyt ja Kalevan kisoissa parhaimmillaan pronssille yltänyt Paananen käytti harvinaista sukellus-tyyliä, joka vei miehen käsilleen sen jälkeen, kun keihäs oli lähtenyt. Kesällä 1960 Paananen heitti Turun piirottelussa yli 81 metrin heiton, joka jäi estejuoksun loppu-vaiheita seuranneilta lajituomareilta ja toimitsijoilta huomaamatta, eikä sitä mitattu, vaikka kenttään jäi selvä merkki. Samalla Paananen menetti Rooman olympia-kisamatkan epäonnistuttuaan Kalevan kisojen pehmeällä ja liukkaalla heittopaikalla Hämeenlinnassa. Oma ennätys 79,22 syntyi olympiakisojen aikana ja se olisi riittänyt Roomassa pronssille. Vuotta aikaisemmin Paananen oli heittänyt Rooman tulevalla olympiastadionilla huonoissa olosuhteissa silloisen ennätyksensä 75,85.

Myrkkyläinen Mikko Paananen oli maailman keihäsparhaimmistoa 1960-luvun taitteessa ja sen jälkeen lähes 10 vuotta lajin päävalmentaja. Ilpo Paananen menestyi sekä 10-ottelussa, keihäässä, että pikajuoksuissa.

15 vuotta Tapparan keihästä hallinneen Mikko Paanasen valtakaudella laji oli muuten vaatimaton, sillä esimerkiksi  vuosina 1954-1963 ei kukaan muu karijokelainen heittänyt edes 53 metriä. Myrkkyläiset juniorit Mikko Valkama ja Lauri Järvinen yltivät 1960-luvun puolivälissä 57- 58 metriin, mutta vasta Mikko Paanasen pojat Urpo ja Ilpo pääsivät kansallisesti merkittäviin tuloksiin. Urpo Paananen (s. 1954) ylitti kesällä 1978 kuudella sentillä isänsä tuloksen heittäen Kurikassa käydyssä piiriottelussa 79,28, joka oli vuoden 14:nneksi paras suomalaistulos. Hän oli tuolloin vasta 24-vuotias, mutta heittäjänä jo uransa loppusuoralla keskittyessään opintoihinsa. Aikaisemmin Urpo oli voittanut nuorten SM-kultaa ja hopeaa sekä edustanut Suomea juniorimaaotteluissa. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen hän oli opiskellut kaksi talvikautta Etelä- Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa menestyen hyvin USA:n yliopistokisoissa. Myös Ilpo Paananen (s. 1955) teki opintomatkan samaan yliopistoon heittäen keihäsennätyksensä 75,10 Arizonan Phoenixissa keväällä 1979. Ilpon päälaji oli 10- ottelu, missä hän kokosi kansallisesti hyvän ennätyksensä 7024 pistettä talvella 1978 Nevadan Las Vegasissa. Keihäänheittäjän Ilpo saavutti nuorten SM-pronssia. Myös hän lopetti aktiiviurheilun 24-vuotiaana keskittyen maatilan hoitoon ja hevosurheiluun. Paanasten keihäsennätykset 79,28, 79,22 ja 75,10 olivat maailman paras perhekolmikon yhteis-suoritus siihen saakka, kun Jorma Kinnusen perilliset Kimmo ja Jarkko varttuivat miehiksi ja panivat vielä paremmaksi. Kuulassa, kiekossa ja moukarissa myrkkyläisten osuus Tapparan tilastoissa on jäänyt vähäiseksi. Hannes Viitasalon hieman yli 12 metrin työnnöt olivat vuosina 1954 ja 1955 seuran kärkituloksia, mutta kiekossa ei kukaan myrkkyläinen ole noussut kertaakaan Karijoen parhaaksi.

Moniottelut

Myrkynkylän yleisurheiluun merkittävästi vaikuttanut Mikko Paananen saapui paikkakunnalle ensisijaisesti moniottelijana, jonka 10 -otteluennätys 5294 pistettä syntyi kesällä 1955. Vuotta aikaisemmin hän oli tässä lajissa Kalevan kisojen kahdeksas tuloksella 5069. Lauri Järvinen otteli 1960-lu-vun puolivälissä 5549 pistettä kamppaillen tiukasti Tapparan ykkösottelijan paikasta ohrikyläläisen Juhani Komulaisen kanssa. Ilpo Paananen kokosi runsaat 10 vuotta myöhemmin 1978 USA:ssa 7024 (11,1, 679, 13,13, 188, 52,4, 15,8, 34,30, 381, 62,98, 4,52,4) pistettä, joka on kaikkien aikojen paras karijokelainen ottelutulos ja korkeaa kansallista tasoa yltäen Suomen 1978 vuositilastossa kahdeksanneksi. Kolmiloikkaaja Esa Viitasalo pääsi muutamaa vuotta myöhemmin lähes samaan saavuttaen 20- vuotiaiden hopeaa sekä Pohjoismaiden mestaruuskilpailussa että SM-kisoissa pistekertymän ollessa parhaimmillaan 6949.

Junioritoiminta

Seuraottelujen ja kylienvälisten ollessa aina 1960-luvulle saakka varsin suosittuja yleisurheilut tapahtumia lähes koko Etelä-Pohjanmaalla seurat joutuivat panostamaan vahvasti junioritoimintaan, sillä 15-20-vuotiaiden lajeilla oli merkittävä osuutensa näiden kamppailujen pistejakautumassa. Myrkkyläisen Åke Roosin voitto Vaasan poikaurheilupäivien 1000 metrillä ajalla 2,49,0 oli myrkkyläisen ja samalla koko Karijoen poikaurheilun ensimmäinen suuri saavutus. Pysyvämmin säännöllinen poikaurheilutoiminta vakiintui kuitenkin vasta viime sotien jälkeen, jolloin Karijoen kylienväliset, usein jo toukokuussa pidetyt ottelut olivat merkittäviä paikallisia tapahtumia. Myrkky voitti niissä vain kerran, vuonna 1954, mutta toinen sija saavutettiin melko usein jolloin voitettiin joko Ylikylä tai Alakylä. Edellinen oli kokonaisuutena katsoen Karijoen ykkönen kahden muun kamppaillessa toisesta sijasta. Eino Simelius oli 1940-luvun lopun yleisurheilussa menestyksekkäin myrkkyläinen poikaurheilija kuuluen piirin parhaimmistoon sekä kiekossa että korkeushypyssä. Kuulantyöntäjä Hannes Viitasalo oli lajissaan samalla tasolla 1950-luvun alussa. Sisarukset Leena ja Matti Komsi kuuluivat seuraavina vuosina ikäkuokkansa eteläpohjalaiseen korkeshyppyparhaimmistoon. Raimo Lehtonen puolestaan menestyi 1950-lu-vun lopun juniorikisoissa aita-juoksijana. Lauri Järvinen saavutti piirinmestaruusmitaleja 1 - ja 20- vuotiaiden kolmiloikassa ja moni-otteluissa vuosina 1962-1964 ja kuului Tapparan juniorien mitali-joukkueisiin pikajuoksuviesteissä, joissa nähtiin muutaman kerran myös myrkkyläinen Raimo Pihlaja.

Seuraavien vuosikymmenten suuret tähtiurheilijat Paanasen veljekset ja Esa Viitasalo olivat luonnollisesti myös piiritason menestyjiä jo poikavuosinaan. Kesällä 1962 Karijoen Tappara eteni Teuvan Rivakan kukistettuaan Etelä-Pohjanmaan kuuden parhaan seuran joukkoon ja samalla cup -finaaliin, joka käytiin Alavudella. Siellä Tappara oli viides ja ainoa voitto kirjattiin 17- vuotiaiden 4x100 metrin viestissä, missä Tapparan ankkurina juoksi myrkkyläinen Lauri Järvinen. Kaksi vuotta myöhemmin Tappara selviytyi uudelleen vastaavaan cup -finaaliin Seinäjoelle ja oli jälleen viides. Ainoa lajivoitto tuli miesten kolmiloikassa, missä 18-vuotias Lauri Järvinen venytti silloisen ennätyksensä 13,55. Karijoen Osuuskassan Tapparalle lahjoittamaa Ryhti -palkintoa jaettiin vuodesta 1951 lähtien sellaisille urheilijanuorukaisille, joiden on katsottu sekä esimerkillään että henkisellä ryhdillään vaikuttaneen kasvattavasti toveripiirissään. Palkinnon saajien ensimmäisen tusinan joukossa olivat myrkkyläiset Erkki Komsi (1954), Leena Niemelä (1956), Raimo Lehtonen (1960) ja Lauri Järvinen (1963).

HIIHDOSSA VÄHÄN MENESTYSTÄ

Karijoen Tappara on kasvattanut aika ajoin hyviä piiritason hiihtäjiä ja valtakunnallisille laduille juniorivuosinaan kansainvälisestikin menestyneen Mikko Vuorimaan. Myrkkyyn tämän menestys ei ole mainittavammin levinnyt, mihin osaltaan on vaikuttanut se, ettei kylästä tai sen lähiseudulta löydy sellaisia olosuhteita kuin Karijoen kirkonkylän tuntumasta. Reino Komsi oli 1930-luvulla Tapparan parhaita hiihtäjiä, samoin Eelis Luomala sotien jälkeen, jolloin Myrkky antoi 1945 tiukan vastuksen voittoon edenneelle Ylikylälle  Karijoen hanki-hiihdossa", joka oli 10 x 5 kilometrin mittainen kylienvälinen kilpailu. Tapparan hiihdon vahva nousu piiritasolla tapahtui 1940- luvun lopulla ja kesti seuraavan vuosikymmenen puolivälin tuntumaan. Tällä jaksolla seura voitti Karijoella 1953 miesten  viestin piirinmestaruudenkin ja Karijoki oli samana talvena yllättäen maa-kuntaviestin kakkonen Evijärven voittaessa. Myrkkyläisiä ei näissä menestysjoukkueissa ollut, mutta seuraavina vuosina nousi Matti Ojala Tapparan ykkösryhmään, jonka viestimenestys ei kuitenkaan enää ollut läheskään yhtä hyvä kuin vuosikymmenen alussa. Raila Komsi oli samaan aikaan Tapparan parhaita tyttöhiihtäjiä ja yleisurheilussa menestynyt Raimo Lehtonen väläytti lahjojaan myös ladulla, samoin Raimo Ahtoranta. Karijoen Paarmannivuoren hyppyrimäen valmistuminen 1960 sai muutamat myrkkyläisetkin pojat kokeilemaan tätä lajia 50 metrin hypyt mahdollistavassa mäessä. Pikkumyrkkyläinen Kari Kuokkanen nousi heti seuran parhaimmistoon ja oli piiritasolla vielä korkeammalla poikien yhdistetyssä, sillä hän oli myös hyvä hiihtäjä. Hyviä piiritason juniorihiihtäjiä olivat myös Timo Kuokkanen sekä veljekset Jorma ja Kari Luomala, kaikki Pikku-Myrkyn asemanseudulta.

AJOITTAIN HYVÄ PESÄPALLO

Karijoen pesäpalloharrastus keskittyi 1930-luvun alussa Myrkyn-kylään, mutta kiinnostus ei sielläkään noussut kovin suureksi, sillä laji ei kuulunut suojeluskunnan tai nuorisoseuran ohjelmiin. Säännöllisiä harjoituksia ei Myrkyn nuorisoseurantalon pihalla tuolloin pidetty, vaan kokoonnuttiin silloin tällöin, lähinnä sunnuntaisin, kuluttamaan aikaa mukavan pallopelin parissa. Tapparan ensimmäinen seuraottelu pelattiin 1934, mutta säännölliset harjoitukset käynnistyivät vasta kaksi vuotta myöhemmin. Vuosina 1934-1935 Tapparaa edusti kokonaan myrkkyläisistä koottu joukkue ja kylän osuus edustusjoukkueessa oli huomattava seuraavinakin vuosina. 1930-luvun parhaita pelaajia olivat esimerkiksi Heikki, Valte ja Eelis Niemelä, Aimo ja Arvi Lähteenmäki, Risto Simelius, Heikki Heikkilä sekä Topi ja Unto Saha. Pelipaikka oli aseman lähellä, myöhemmin Sulho Valkaman omistamalla pellolla Gullansin talon tuntumassa. Sodan jälkeen Karijoen pesäpallotoiminta käynnistyi uudelleen niin Myrkyssä kuin muuallakin, mutta säännöllisempi harjoittelu vasta kesällä 1950. Kolme vuotta myöhemmin oltiin Myrkyssä jo niin pitkällä, että lajiharjoitus saatiin käyntiin varhain keväällä Matti Ojalan toimiessa ryhmän vetäjänä ja nimekkään, Kauhajoelle muuttaneen Topi Sahan käydessä myös antamassa ohjeitaan ja innostamassa. Seuraavana vuonna Tapparalla oli eri sarjoissa jo 12 joukkuetta ja osa niistä menestyi lohkoissaan melko hyvin.

Värikkäitä kylätapahtumia olivat myös ukko- ja poikamiesten väliset ottelut. Myrkyn urheilukentän valmistuminen loi hyvät edellytykset pesäpalloharrastuksen jatkumiselle. Tapparan piirissä tämä kansallispeli nousi 1956 harrastaja-määrissään jo yleisurheilun rinnalle ja seuraavana vuonna ensimmäisen ja ainoan kerran ohikin. Tapparan maakuntasarja-joukkueessa livat myrkkyläisiä Juhani Yli-Valkama, Matti Ojala, Martti Suomela ja jossain vaiheessa myös Leo Granfors. Heidän ohellaan Hannes, Paavo, Matti, ja Mikko Viitasalo, Keijo Mikkola, Mauri Kaas, Mikko Paananen, Risto Simelius ja Veikko Hämäläinen kuuluivat Myrkyn kyläjoukkueen 1950-luvun runkomiehistöön. Parantuneista olosuhteista huolimatta laji hiipui seuraavina vuosina osittain vetäjäpulankin takia ja 1960-luvun alussa pesä-palloa pelattiin lähinnä vain kylien välillä, eikä sekään toiminta herättänyt merkittävää kiinnostusta. Nuorten keskuudessa innostus sammui pitkäksi ajaksi kokonaan. Naisten ja tyttöjen kohdalla sama oli tapahtunut jo aikaisemmin.

Myrkky hallitsi 1930-luvulla kylienvälisiä sarjoja, mutta sotien jälkeen tilanne tasoittui, kun myös Ylikylä ja Alakylä saivat liikkeelle suunnilleen yhtä hyvät joukkueet. Pesäpallo ei myöhemminkään ole saavuttanut uudelleen sitä ase-maa, mikä sillä oli 1950-luvun puolivälissä. Kovin aktiivista harrastusta eivät ole keränneet muutkaan joukkuepelit, vaikka jalkapallolla on 1950-luvun lopulta lähtien ollut kohtalainen asema myrkkyläisten poikien harrastuksena. 1960-luvun taitteessa jalkapallo ohitti ja samalla lopetti pesäpallon Pikku-Myrkyssä, missä pelattiin kahtena kesänä jopa pienimuotoisia juniorisarjoja rauta-tieaseman tuntumassa sekä Järvisen maalla radan eteläpuolella. Lauri Järvinen saavutti syksyllä 1960 kuudennen sijan Suomen oppikoulujen jalkapallon tekniikka-mestaruuskilpailuissa ja oli Kristiinan Yhteiskoulun ja lukion joukkueen keskushyökkääjä sen pelatessa valtakunnallisia oppi-koulusarjoja. Hyviä pelaajia olivat myös Kari Kuokkanen ja Jorma Luomala. Jääpallo ja luistelu oli 1950-lu-vun lopun talvina suosittu harrastus Pikku-Myrkyssä, mutta kilpailutoiminnan asteelle se ei edennyt. Lentopallon jääminen vähälle huomiolle on johtunut heikosta salitilanteesta. Muutamat myrkkyläiset ovat kuitenkin pelanneet tässä lajissa Tapparan joukkueessa.

MYRKYN VOIMA R.Y.

Rautatieläiset toivat vuosisadan alussa Myrkkyyn painiharrastuksen, jonka seurauksena perustettiin Myrkyn Voima r.y. vuonna 1912 ja seura tuli pian myös rekisteröidyksi. Lajin päävetäjänä oli asemanhoitaja Takamäki. Painijoista ylti Anselmi Bergvik (Luhtaan Anselmi) piirinmestaruuteenkin ja myös Jussi Saha oli alueen parhaimmistoa. Mainittujen ohella menestyivät ainakin Albinus Uusitalo ja Jussi Anttila. 4x4 metrin kokoista painimattoa säilytettiin Valentin Salmelan talossa, missä myös harjoiteltiin. Sandra Storåsin talo oli lisäksi vuokrattu painiharjoituksiin ja myös voimisteluun. Painitoiminta hiipui vähitellen rautatien valmistuttua, mutta seura herätettiin 1920-luvun lopulla uudelleen henkiin lähinnä Kalle Norrbackan toimesta ja jo rautatieläisten hankkima, Salmelan edustuvassa nuorisoseurata-on lähellä ollut painimatto otettiin taas käyttöön. Harjoitukset ja oma kilpailutoiminta käytiin edelleen Sandra Storåsin omistamassa talossa. Kilpailumatkoja tehtiin rahan puutteen takia harvoin, mutta lähiseuduille mentiin antamaan paininäytöksiä. Hyviä painijoita olivat esimerkiksi Toivo Salmela, Eino Niemi, Sulo Rintala ja Rafael Siljanmäki. Jo rautatieläiskaudella mukana ollut Anselmi Bergvik ohjasi harjoituksia.

Syksyllä 1999 jo 88 vuotta täyttänyt Toivo Salmela oli 1930-luvun alussa sarjansa paras painija Karijoella ja lähiseuduilla.

Nuoriakin oli runsaasti mukana; poikapainijoista mainittakoon Eelis Luomala, Antti Anttila, Eero Ahtoranta, Helmer Bergvik, Heikki Heikkilä ja Leo Luhtala. Toivo Salmela oli 1930-luvun alussa seuran paras painija, joka menestyi hyvin lähialueen kilpailuissa ja kävi joskus kauempanakin. 66 kilon sarjassa kilpaillut Salmela ei koskaan hävinnyt kenellekään karijokiselle painijalle ja nimekäs Kaleva Niemikin piti aina huolen siitä, ettei joutunut samaan sarjaan. Etelä-Pohjan-maalla 66 kilon sarjan taso oli siihen aikaan raudankova - joskus jopa viisi maailman parasta olivat tässä painoluokassa eteläpohjalaisia - eikä Salmelan menestys esimerkiksi Ilmajoen seudulla ollut yhtä hyvä. Hänen lahjakkuutensa kyllä pantiin merkille ja juuri Ilmajoella todettiin, että heidän tallissaan myrkkyläinen olisi todennäköisesti ollut muutamassa vuodessa kaikkia muita parempi. Karijoen Tapparan perustaminen 1932 vaikutti siihen, että Myrkyn Voima katsottiin itsenäisenä seurana muutaman vuoden kuluttua tarpeettomaksi, vaikka osa jäsenistä kannatti toiminnan jatkamista. Seuran viimeinen puheenjohtaja oli Antti Siren ja varapuheenjohtaja Toivo Salmela, joka vaikutti ratkaisevasti siihen, että Myrkkyyn tuli Tapparan ala-osasto sen jälkeen, kun painiseura Voiman toiminta liitettiin Tapparaan. Painimatto ja muu hankittu omaisuus jäi Myrkkyyn. Myrkyn Voiman lajeihin kuului jonkin aikaa myös nyrkkeily sekä toisinaan hiihto ja yleisurheilukin. Pikkujärven jäällä järjestettiin pari kertaa luistelukilpailutkin. Sotien jälkeen voimailulajien kilpailunomainen harrastus on ollut Myrkyssä vähäistä, joskin monet heittolajien edustajat ovat kilpailleet talviharjoituskaudellaan esimerkiksi painonnostossa.

MUUT URHEILUMUODOT

Myrkynkylässä, erityisesti Pikku-Myrkyssä, kokeiltiin varsinkin 1950-luvun lapsirikkaana aikana melkein kaikkia mahdollisia urheilulajeja, mutta useimmat niistä jäivät pian syrjään. Myrkkyläinen Nina Rintala kehittyi pyöräilyssä ikäluokkansa valtakunnalliselle huipulle 1980- luvulla voittaen juniorien Suomen mestaruuden tempoajossa ja ajoi Lapväärtin Länkenin joukkueessa useita muitakin SM-mitaleja. Laji ei kuulunut Tapparan ohjelmaan, joten myrkkyläiset Rintala, Johanna Viitasalo ja Sofia Mylläri polkivat naapurikunnan edustajina. Rintala jatkoi uraansa yleiseen sarjaankin, mutta joutui lopettamaan polvileikkausten jälkeen. Hän oli aikeissa siirtyä kokeilemaan myös triahtlonia. Ammuntaa, erityisesti metsästyslajeja, on harrastettu enemmän ja ajoittain tuloksekkaasti. Myös voimistelu ilman kilpailu-tarkoitusta on kuulunut usein kyläläisten harrastuksiin. Myrkyn-kylän ensimmäinen urheiluseura lienee ollut juuri voimisteluseura, jonka olemassaolosta raittius-seura Rauhan pöytäkirja kertoo jo vuonna 1902. Myöhemmin on naisillakin ollut jonkin aikaa oma voimisteluseuransa, mutta toiminnasta on jäänyt varsin vähän tietoa, eikä lainkaan kirjallista aineistoa. Viime vuosien uusi laji on ollut Paanasten ja sen jälkeen Sanna Myllykankaan vetämä ratsastus, josta on kerrottu urheilupaikkojen yhteydessä. Moottoriurheilukaan ei ole ollut aivan tuntematon harrastus myrkkyläisille. Kuntoilijoille on Järvimäen ympäristö ja Pikkujärven alue tarjonnut hyvät ja vaihtelevat lenkkimahdollisuudet kaikkina vuodenaikoina.